Viime päivinä on uutisoitu ahkerasti hallituksen rakenneuudistuspaketin erilaisista ratkaisuista. Kokonaisuutena ne vaikuttavat vaikealta, mutta harkitulta ja hyvältä paketilta, joka pyrkii viimeinkin konkreettisiin ratkaisuihin kestävyysvajeen hillitsemiseksi.
Uudistuksiin on sisällytetty myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus. Subjektiivista päivähoito-oikeutta oltaisiin rajaamassa siten, että lapsi, jonka vanhempi on kotona vanhempainvapaalla tai kotihoidontuella, ei olisi oikeutettu kuin puolipäiväiseen päivähoitopaikkaan muuten kuin sosiaalisista syistä tehtävällä erillisellä hakemuksella. Tämä rajaus olisi syytä uudistuksesta poistaa. Etenkin kun se on säästöpotentiaaliltaan nykymuodossaan pienimmästä päästä. Tälle on muutamia erittäin tärkeitä perusteita:
Ensinnäkin subjektiivinen päivähoito-oikeus on pienten lasten äitien työllistymitoimista kautta aikojen ehkä kaikkein tärkeimpiä. Se säädettiin nimenomaan siksi, että kunnat eivät vapaaehtoisesti tarjonnet riittävästi päivähoitopaikkoja. Käytännössä sen rajaaminen johtaisi siihen, että kotihoidontuelta työelämään palaavien vanhempien, yleensä äitien, olisi entistä vaikeampi löytää lapselle hoitopaikkaa sellaisesta päiväkodista, joka olisi kyllin lähellä kotia tai työpaikkaa mahdollistaakseen perheelle toimivan arjen. Tämä puolestaan heikentäisi pienten lasten äitien jo ennestään heikkoa työelämäasemaa.
Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Esimerkiksi omat kaksikieliset lapseni eivät osaisi ruotsia lainkaan niin hyvin, jos heidät olisi pidetty kotona suomea puhuvan vanhemman kanssa suuren osan lapsuuttaan. Kielen kehitys on 4-5-vuotiaalle lapselle erittäin tärkeä asia, ei vähintään tulevan koulunkäynnin kannalta, eikä ole lapsen kannalta lainkaan hyvä, että hän menettää oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, koska hänelle sattuu syntymään pikkusisarus.
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen tarkoittaisi myös sitä, että jokainen masentunut, mielenterveysongelmainen tai muiden arjen hallinnan ongelmien kanssa kamppaileva vanhempi, joka on kotona pienemmän lapsen kanssa, joutuisi erikseen perustelemaan tarpeensa vanhemman lapsen kokopäiväpaikalle. Tämä olisi sekä leimaavaa ja kyykyttävää, että myös helposti prosessi, johon ei jaksamista tai resursseja riitä juuri niillä, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Sosiaalisista syistä kokopäiväpaikan saisivat tässä tilanteessa ne lapset, joiden vanhemmat siitä jaksaisivat taistella, eivät ne, jotka sitä oikeasti tarvitsisivat.
Yleensä perheillä, jotka pitävät lapsensa kokopäivähoidossa, vaikka toinen vanhemmista olisi kotona, on tähän ratkaisuun painavat syyt. Näiden syiden kyseenalaistaminen johtaa siihen, että monen perheen jaksaminen tulee olemaan todella kovilla. Valitettavasti minun ennustukseni on, että subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen johtaa lasten lisääntyvään pahoinvointiin, ja myös kalliiden ja hankalasti saatavilla olevien lastensuojelutoimenpiteiden tarpeen kasvamiseen. Tässä asiassa säästö on siis käytännössä pitkällä tähtäimellä nollasäästöä.
Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on vastoin hallituksen linjausta työllisyyden parantamisesta, sillä se heikentää jälleen kerran pienten lasten äitien työelämäasemaa. Se on myös vastoin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien lasten etua – juuri niiden, jotka ovat syrjäytymisvaarassa, tai jotka tarvitsisivat varhaiskasvatusta muusta syystä, vaikkapa kielitaidon kartuttamiseksi ja tulevan koulukielen vahvistamiseksi.
Näistä syistä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta pitää luopua.
Toinen perheitä suoraan koskeva rakenneuudistus hallituksen paketissa on kotihoidontuen korvamerkitseminen osin isälle. Tämä on asia, joka on suoraan Vihreiden Naisten poliittisesta ohjelmasta, sille lämmin tuen osoitus ainakin täältä minun osaltani. Tämä linjaus on yksi parhaista tasa-arvoa parantavista toimista sitten – no – subjektiivisen päivähoito-oikeuden.
Tähänkin uudistukseen on kuitenkin syytä varmistaa perheiden moninaisuuden huomioiva pykälä: toisin sanoen esimerkiksi kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheissä ei voida vaatia, että nimenomaan isä käyttää osan ja äiti osan, vaan korvamerkintää tulee soveltaa niihin vanhempiin, joita perheessä on, tai adoptioperheiden osalta tärkeää olisi pystyä tarkkojen kuukausimäärien sijasta huomioida lapsen kehitysvaihe ja lapsen erityistarpeet.
Anna Moring
puheenjohtaja
Vihreät Naiset ry
*********
Blogitekstit ovat kirjoittajan omia keskestelunavauksia eivätkä välttämättä edusta Vihreät Naiset ry:n virallista kantaa
Entä yksityisyrittäjäpuolisot? Miksi pitäisi olla kokopäiväisesti kotona/töissä? Osa-sijaisuuden tukeminen molemmille yhtä aikaa olisi mielestäni parempi?
Masentuneet ymmärrän, mutta en sitä, että sen ruotsinkielisen varhaiskasvatuksen pitäisi olla kokopäiväistä. Eikö suomenkieli ala jäädä jo paitsioon, kun ruotsia pääsee kai käyttämään kanssasi aamuisin ja iltaisin ja ehkä myös ruotsinkielisiä ystäväperheitä löytyy?
Saavutetuista eduista on vaikea luopua, tiedän sen. Meidän perhe joutuu sumplimaan kuljetuksia kahden työssäkäyvän kesken hankalan matkan päässä olevaan päiväkotiin ehkä juuri siksi, että toisten isosisarusten oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen ei ilmeisesti toteutua omassa perheessä ja naapuruston lapsiperheiden sosiaalisissa suhteissa ja kerhotoiminnan kautta. Tiedän, ettei ruotsinkielisiä kerhoja tarjota joka puolella.
Olen eri mieltä. Tässä pari syytä miksi.
1. Jos vanhempi on kotona VANHEMPAINVAPAALLA tai KOTIHOIDONTUELLA, hän ei ilmeisestikään tarvitse kokopäiväistä hoitopaikkaa lapselleen/lapsilleen pysyäkseen hakemaan työtä tai tekemään pätkätöitä. Vanhempainvapaa ja kotihoidontuki selvästikin jo sanoina osoittavat, että aikuinen on kotona hoitamassa lapsia ja kotia, eikä mitään muuta. Jos vanhempi alkaa aktiivisesti etsiä työtä tai pätkätyöskentelemään, hänestä varmaan tulee työtön työnhakija? Tällöin hän on kaiketi oikeutettu kokopäiväiseen päivähoitopaikkaan ja uudistuksen jälkeen ilmeisesti myös 300-400 euron pätkätuloihin ilman työttömyyspäivärahan pienentämistä.
2. Mikäli vanhemmat päättävät kasvattaa lapsestaan kaksikielisen, heidän täytyy olla valmiita tekemään paljon työtä lastensa kielenkehityksen eteen. Tätä työtä ei pidä ulkoistaa yhteiskunnalle. Suomen ja ruotsin kieliä lapsilleen opettavat vanhemmat ovat siitä hyvässä asemassa yhteiskunnassamme, että heille on ylipäätään tarjolla molemmilla kielillä palveluita kuten päiväkoteja, harrastuksia, tv-ohjelmia, kirjoja kirjastoissa jne. Useimpien kielien osalta tilanne on aivan erilainen ja työ jää tässäkin mielessä vanhempien harteille. Voin vakuuttaa tutustuneeni asiaan, kun olen selvittänyt, miten lapseni voisivat Suomessa oppia suomen kielen lisäksi isänsä itäeurooppalaisen kielen. Toki ruotsi on toinen kotimainen kielemme ja saa puolestani erityisasemansa säilyttääkin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi lapsesi eivät olisi voineet kehittyä ruotsin kielessä myös päiväkodin puolipäivähoidossa, ruotsinkielisessä kerhoryhmässä tai ruotsinkielisessä vanhempi-lapsi toiminnassa. Seuraava väitteesi, ”Kielen kehitys on 4-5-vuotiaalle lapselle erittäin tärkeä asia, ei vähintään tulevan koulunkäynnin kannalta, eikä ole lapsen kannalta lainkaan hyvä, että hän menettää oikeuden kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen, koska hänelle sattuu syntymään pikkusisarus”, on siis mielestäni naurettava.
3. Kokopäivähoitopaikan sosiaalisista syistä saavien perheiden on mielestäni erittäin tärkeä pyytää paikan anomiseen apua esim. neuvolasta, omasta hoitotahostaan tai vaikka sosiaalitoimistosta. On erittäin huolestuttava tilanne, jos vanhemmat jaksavat vain viedä lapsensa päiväkotiin kokopäivähoitoon, mutta heillä ei ole voimia muihin perheen asioiden hoitamiseen. Eikö lasten hoito päiväkodissa voi tällöin itse asiassa ns. peittää alleen vanhempien jaksamattomuuden? Ehkäpä kyseinen perhe tarvitsikin paljon enemmän apua vaikkapa mielenterveys-, päihde- tai lastensuojelupalveluiden taholta.