Sari Sairaanhoitaja -ilmiö lähti elämään omaa elämää Kokoomuksen vuoden 2007 eduskuntavaaleista, jossa vaalikampanjan keskiössä oli naisvaltaisen kuntasektorin matalat palkat ja niiden nostaminen palkkakuopasta. Hallituksessa Kokoomus väisti vastuunsa lupaustensa pitämisestä, mutta sairaanhoitajaliitto Tehy aktivoitui vaatimaan lupausten lunastamista. Tämä johti lopulta ammattiliittojen väliseen palkkakilpailuun ja palkat nousivat kauttaaltaan, eikä kuoppa juurikaan tasoittunut, sen sijaan samaan saumaan sattui taantuma.

Sari Sairaanhoitaja -ilmiö on saanut tästä kehityskulusta syntipukin leiman kantaakseen. Jos korotukset olisivat tulleet vain sairaanhoitajille, ei sillä olisi ollut suuria vaikutuksia Suomen kokonaistalouteen. Suuria vaikutuksia sillä kuitenkin olisi ollut luokkayhteiskunnan hierarkiaan sekä naisten ja miesten keskinäisiin valta-asemiin, toisin sanoen tasa-arvoon. Pyrkimys rikkoa tätä patriarkaatin normia tuo esille sen, että suomalaisilla työmarkkinoilla ei olla saavutettu tosiasiallista tasa-arvoa ja taistelu sen eteen nostattaa poliittisesti suurta vastustusta. Sukupuolisuus halutaan ennemminkin piilottaa tai jättää huomiotta työmarkkinajärjestelmässä. Sukupuolen mukaan annettavaa erityiskorotusta pidetään outona, eikä sille nähdä oikeutusta. Feminismin tarkoitus on tuoda esille näitä toimintatapoja, joilta puuttuu itsekorjaantumiskyky. Palkkatasa-arvo ei synny itsestään, se tehdään.

Naisvaltaisen alan palkkaongelmia ei pidetä tärkeinä, eikä niiden korjaamiseksi ole koskaan sopivaa aikaa. Tätä voidaan pitää miehisen vallan alistavan käytäntönä, patriarkaattina. Palkkatasa-arvoa on vaikea saada ikinä tasoitettua, jos palkkaneuvotteluista aina tulee aina ”kilpalaulantaa” miesvaltaisten alojen kanssa ja valtapaikat, missä näistä päätetään, on edelleen miehillä. Samapalkkaisuus-ohjelmassa (2007) on todettu, että suomalaisten yleinen tietoisuus palkkauksellisesta eriarvoisuudesta on vahva ja asialle haluttaisiin tehdä jotain, mutta erilliset naispalkkaratkaisut näyttäytyvät kuitenkin mahdottomilta toteuttaa vastustuksen takia. Tasa-arvo jää sanahelinäksi.

Sairaanhoitajien vähimmäispalkka on 2272 €/kk, kun samantasoisen koulutuksen saaneiden insinöörien suositus lähtöpalkasta on 2900 €. Mediaaniansioita vertailtaessa sairaanhoitajien palkka on 3058 €/kk ja insinöörien 3587 €. Epämukavista työajoista johtuvat lisät lasketaan sairaanhoitajien mediaaniansioihin. Insinööreillä näitä harvemmin on. Useamman työvuoron tekeminen peräkkäin on sairaanhoitajilla tavanomaista ja pakon sanelemaa, koska työntekijöistä on vajaus eikä potilaita voida jättää hoitamatta. Töitä myös joudutaan tekemään epäinhimillisiin aikoihin ja silloin, kun muut ovat juhlapyhien vietossa. Sairaanhoitajat saavat, joustamalla omasta henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta elämästään, hilattua palkkansa korkeimmillaan sille tasolle, mitä se on miesvaltaisella alalla alimmillaan.

Sairaanhoitajien mielikuvan muuttuminen nöyristä, vaatimattomista ja kutsumuksesta työtänsä tekevistä naisista muuttui palkkavaatimusten ja työtaistelu-uhmakkuuden myötä syntipukiksi. Syntipukki on retorisesti käyttökelpoinen, koska se tarjoaa monisyisiin ongelmiin nopean ja helpon selityksen sekä ratkaisun yhtä aikaa. Sari Sairaanhoitajaa pidetään syntipukkina taantumaan luisumisesta ja ratkaisu tähän on julkisen sektorin menojen vähentäminen, muun muassa lomarahaleikkauksin ja kiky-sopimuksin. Huomiotta jätetään, että yrityksille suodaan runsaita verohelpotuksia, mutta ne eivät näy investointeina ”yhteisen” talouden hyväksi.

Hegemoninen talouspolitiikka, joka nojaa vientiin ja kasvuun, jättää huomioimatta niitä sosiaaliturvarakenteita, jotka ylipäätään mahdollistavat talouden toimimisen. Jerome de Henau (Tasa-arvovaje.fi 2017) sanookin, ettei sosiaaliturvarakennetta nähdä osana talousjärjestelmää. Talous ei kuitenkaan pysty uusintamaan itseään ilman, että lapsista pidetään huolta ja heistä kasvatetaan terveitä, tuottavia aikuisia, eikä vanhusten ”heitteillejättö” motivoi työssäkäyviä osallistumaan järjestelmään, jos he arvelevat kohtaavansa samanlaisen kohtalon.

Samaan aikaan, kun vaatimukset tehokkaammasta ja laadukkaammasta sotesta kasvavat, niin työ arvotetaan vähemmän vaativaksi, vähempiarvoiseksi, vähemmän palkittavaksi. Tässä ristiriidassa julkisen sektorin työntekijät joutuvat palkkakuopassaan elämään.

Hanna Martikainen

Pohjois-Karjalan Vihreiden Naisten puheenjohtaja

Joensuun kaupunginvaltuutettu, entinen sairaanhoitaja ja tuleva sosiologi