Feminismin teoriaa – Miksi?

Suomea kutsutaan usein tasa-arvon mallimaaksi. Silmänsä aukaissut huomaa kuitenkin, että meilläkään ei kaikki sukupuolten suhteissa ole kunnossa. Naiset ryhmänä ansaitsevat noin 20 % vähemmän kuin miehet, pätkätyöt keskittyvät naisille, tyttöjä kutsutaan lehmiksi tai huoriksi, aniharva nainen on päässyt talouselämän huipulle, tärkeät ministeriöt annetaan yleensä miehille… Esimerkkejä riittää. Avainkysymys kuuluu: mistä johtuu, että huolimatta monin tavoin edistyksellisestä lainsäädännöstämme, naiset ovat vielä niin kaukana aidosta tasa-arvosta?

Sosiobiologin vastaus kysymykseen on se, että on kyseessä luonnonlaki. Eläinpopulaatioissa koiras on luonnostaan aggressiivinen, naaras sopeutuvainen ja hoivaava, ja vaikka ihmisyhteisöt ovat paljon monimutkaisempia kuin eläinten vastaavat, pätee tämä laki myös ihmisten muodostamissa yhteiskunnissa. Mies on luomakunnan herra.

Tämä näkemys ei anna toivoa feminismille. Onneksi on kuitenkin niin, että sosiobiologinen näkemys on liian kapea. Se ei tee tilaa esim. kulttuurien väliselle vertailulle, joka osoittaa, että naisten asema eri yhteisöissä vaihtelee hyvin paljon. Tämä viittaa siihen, että ilmiö on sittenkin enemmän kulttuurinen kuin biologinen. Ja kun sosiobiologit marssittavat todistusainestoksi simpanssi- ja gorillayhteisöjä, joissa vahvat koiraat elävät haaremissa hallitsemansa naaraslauman kanssa, todistellen näin naisen alisteista asemaa ja miehen tarvetta moniavioisuuteen, ummistavat he silmänsä siltä seikalta, että on olemassa yksiaviosia kädellislajeja, joissa koiraat hellästi hoivaavat pienokaisiaan.

Mutta mikä on feminismin vastaus yllä esitettyyn kysymykseen? Feminismin teoriaan tutustumalla huomaamme, että ei ole olemassa yhtä ainoaa vastausta. On useita feminismejä, ja useita vastauksia.

Liberaalifeminismi ja naisaatteen historiaa

1800 -luvulla länsimaiset säätyläisnaiset, jotka olivat saaneet vaikutteita valistusfilosofiasta, havahtuivat huomaamaan miesten ja naisten yhteiskunnallisessa asemassa vallitsevan epätasa-arvon. Syntyi naisten äänioikeustaistelu, joka laajeni vaatimukseksi lainsäädännöstä, joka kohtelee sukupuolia yhtäläisesti. Näin syntyi feminismin ensimmäinen suuntaus, liberaalifeminismi.

Liberaalifeministit uskoivat, että korjaamalla syrjivä lainsäädäntö, avataan naisille tie julkiseen elämään ja vähitellen saavutetaan tasa-arvo sukupuolten kesken.

1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alun sitkeän työn tuloksena naiset saivatkin äänioikeuden lähes kaikissa länsimaissa. Euroopan maista Suomi oli ensimmäinen uudistuksen toteuttaja. Yhä useammat naiset hankkivat myös koulutuksen ja toimivat erilaisissa ammateissa. Päällimmäiset tavoitteet oli saavutettu ja feministinen liikehdintä hiljeni.

1960- ja 1970 -lukujen taitteessa vasemmistoradikalistisessa liikehdinnässä mukana olleet naiset havahtuivat kysymään, miksi heille tarjottiin liikkeessä pelkkää kahvinkeittäjän tai rakastajattaren roolia. Alkoi feminismin uusi aalto, joka jatkuu yhä.

1975 antropologi Gayle Rubin julkaisi laajan esseen, jossa hän toteaa, että pelkät lainsäädännölliset reformit eivät riitä. Ne ovat vain oireiden lääkitsemistä, eivätkä paranna taudin aiheuttajaa. Jotta naisten alistaminen ja syrjiminen voitaisiin poistaa, on tiedettävä mikä ilmiön aiheuttaa. Vasta sitten, kun tiedetään mistä alistavat asenteet ja käytännöt kumpuavat, voidaan tautia lääkitä tehokkaasti luomalla lainsäädännön avulla sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka pureutuvat ilmiön todellisiin syihin, eivät pelkästään oireisiin.

1970 -luvulta lähtien feministit ovatkin esittäneet erilaisia teorioita siitä, mistä naisten alistamisessa on pohjimmiltaan kyse ja kuinka naiset voisivat saavuttaa yhteiskunnallisen tasa-arvon. Alla on esitetty lyhyesti muutamia erilaisia selitysmalleja.

Radikaalifeminismi

Radikaalifeminismille keskeisiä käsitteitä ovat patriarkaatti, vallankäyttö ja seksuaalisuus. Sukupuolten väliset suhteet nähdään miesten valtana naisten yli; aivan erityisesti miehet ovat hallinneet naisten seksuaalisuutta ja suvunjatkamista. Erilaiset, tavalla tai toisella seksuaalisuuteen liittyvät ilmiöt kuten raiskaukset, prostituutio, pornografia, tyttölasten jalkojen sitominen tai ympärileikkaus, huntupakko ja jopa länsimainen ylimedikalisoitunut synnyttäminen nähdään miesten kollektiivisena vallankäyttönä.

Radikaalifeministit ovat esittäneet hyvin erilaisia ratkaisuja naisten sorron ongelmaan. Shulamith Firestone selittää, että patriarkaatti perustuu biologiaan, sillä naiset ovat altavastaajina synnyttäjänominaisuuksiensa vuoksi. Ainoa ratkaisu on keinokohtu: kehittyvän teknologian tulee vapauttaa naiset raskaudesta ja synnyttämisestä.

Aivan päinvastainen radikaalifeministinen suuntaus esittää, että nainen ja mies ovat luonnostaan erilaisia, mutta ongelmana on se, että patriarkaatti ei ole antanut arvoa naiselle ja naiseudelle, että nyt on aika muuttaa asenteet: naisena oleminen, raskaus, synnyttäminen ja lastenhoito ovat juhlaa. Nämä ”naiseutta juhlivat” feministit vaativat esim. äidinpalkkaa ratkaisuna epätasa-arvoon.

Kate Millettin mukaan patriarkaatti ilmenee miesten kontrollina sekä julkisessa että yksitysessä elämässä. Jos naiset halutaan vapauttaa, pitää miesten kontrolli eliminoida, ja tämä tapahtuu ainoastaan poistamalla sosiaaliset sukupuoliroolit, jotka ovat korostaneet miesten dominoivaa, maskuliinista käyttäytymistä ja naisten alisteisia, feminiinisiä käyttäytymismalleja. Androgynia, joka sallii molemmille sukupuolille sekä feminiinisinä että maskuliinisina pidettyjä ominaisuuksia tarjoaa Millettin visioissa mahdollisuuden poistaa patriarkaatti.

Kaikille seksuaalisuutta korostaville radikaalifeministeille ei Millettin gender -rooleihin keskittyvä teoretisointi riitä. Nostamalla esille prostituution ja pornografian, erityisesti pornografian naisia esineellistävät, nöyryyttävät, usein äärimmäisen sadistiset muodot, he väittävät, että naisen alisteinen asema seksuaalisuudessa on myös yhteiskunnallisen alistamisen lähde. Niin kauan kuin naisten seksuaalisuus määrittyy miesten seksuaalisuuden kautta, eivät naiset tule saavuttamaan poliittista, taloudellista ja sosiaalista tasa-arvoa. Ratkaisumallit vaihtelevat radikaalisti – ääriesimerkkinä ehdotus, että kaikkien naisten tulisi valita vapaaehtoinen lesbous.

Psykoanalyyttinen feminismi

Siinä, missä radikaalifeministit keskittyvät seksuaalisuuteen ja naisen rooliin suvunjatkamisessa, psykoanalyyttiset feministit väittävät, että naisten sorron lähde on ihmisten mielissä. Lasten sosiaalistaminen yhteisön jäseniksi siten, että naiset ja vain naiset kasvattavat pieniä lapsia, tuottaa miehiä, jotka kantavat mielessään alitajuista halveksuntaa, jopa vihaa naiseutta kohtaan, misogynismiä. Tämän tiedostamattoman vihan varaan rakentuu naisten yhteiskunnallinen sorto.

Jo Sigmund Freud väitti, että kaikki pienokaiset samaistuvat varhaishoivaajaansa, äitiin. Esioidipaalisessa vaiheessa pieni poika huomaa tehneensä virheen, alkaa irtiotto äidistä, naiseudesta, kaikesta feminiinisestä. Tämä irtiotto ilmenee naisten ja naiseuden halveksuntana, joka on suureksi osaksi tiedostamatonta ja jatkuu läpi elämän.

Kulttuuriinsa sidotulle Freudille tämä pojan kokema prosessi, samaistumiskohteen vaihtuminen äidistä isään, naisesta mieheen ja sen aiheuttama halveksunta naiseutta kohtaan, oli luonnonlaki. Psykoanalyyttiset feministit väittävät kuitenkin, että näin ei tarvitse olla. Muuttamalla varhaista sosialisaatiota siten, että miehet ovat tasapuolisesti läsnä pienten lasten arjessa, voidaan mekanismi murtaa. Helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä teorian mukaan ydinperhe, jossa päävastuu lasten hoivasta on äidillä, tuottaa urasuuntautuneita miehiä, joilla ei ole tarvetta tunnetason läheisyyteen muiden kanssa ja naisia, joilla on sisäinen kaipaus kokea uudelleen varhaislapsuuden symbioottinen suhde äitiin. Kun mies ei pysty antamaan naiselle sellaista emotionaalista tyydytystä, jota nainen kaipaa, kääntyy nainen ystävättäriensä puoleen tai hankkii oman lapsen.

Halu saada lapsi ja hoivata sitä ei siten ole biologinen vietti, vaan sen juuret ovat äidin ja tyttären välisessä varhaissuhteessa. Luonnollisesti tämän kehän murtaminen on vaikeaa: miehet eivät halua ryhtyä hoivatyöhön, koska heillä ei ole siihen samanlaista sisäistä tarvetta kuin naisilla. Ja kuitenkin miesten ryhtyminen varhaishoivaajiksi on ainoa keino kasvattaa uusi sukupolvi, joka ei kanna mielessään tiedostamatonta naisvihaa.

Postmoderni feminismi

Ranskassa syntynyt, psykoanalyysin uudenlaisiin tulkintoihin pohjaavaa postmoderni feminismi korostaa mm. puhutun kielen merkitystä. Se kieli, jota puhumme, on maskuliinista kieltä ja se ohjaa meidät maskuliiniseen, kaksinapaiseen maailman hahmottamiseen. Naisten vapautumisen edellytyksenä on feminiinisen kielen luominen.

Postmodernia feminismiä on vaikeaa referoida lyhyesti, sillä se sisältää hyvin erilaisia – ristiriitaisiltakin tuntuvia – ajatussuuntauksia ja on lisäksi hyvin vaikeaselkoista. Lyhyesti voisi todeta, että se kyseenalaistaa ja pyrkii kumoamaan kaikki aiemmat yhteiskuntafilosofiat, mukaan lukien eräiden seksuaalitutkijoiden ja feministien luoman jaon ihmisen kulttuurisesta sukupuolesta ja biologisesta sukupuolesta. Näin tehdessään se kumoaa kaiken aiemman feministisen teoretisoinnin.

Suuntausta on kritisoitu liiasta akateemisuudesta ja elämälle vieraudesta. Postmodernismi on kuitenkin tällä hetkellä naistutkimuksen vallitseva suuntaus.

Ajateltavaa

Minkälainen lainsäädäntö siis voisi johtaa tasa-arvoon? Huomaamme, että vastaus riippuu siitä, minkälainen ihmiskuva meillä on. Jos uskomme radikaalifeministisiä painotuksia, tulee meidän keskittyä naiseen seksuaaliolentona ja kamppailla aivan erityisesti pornografiaa, prostituutiota ja raiskauksia vastaan, naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolesta.

Jos uskomme, että nainen on hoivaava emo, jolle lapsenhoito luonnostaan lankeaa, meidän tulee vaatia äidinpalkkaa. Psykoanalyyttisen feminismin mukaan kuitenkin juuri tämä on sorron lähde.

On luultavasti niin, että ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa totuutta, vaan syy-seuraussuhteet kietoutuvat yhteen monimutkaisin tavoin ja eri teoriat paljastavat kukin yhden puolen monimutkaisesta todellisuudesta. Perinteisessä feministisessä ajattelussa on kuitenkin kaksi teoriaa, jotka näyttävät sulkevan pois toisensa: psykoanalyyttinen feminismi ja radikaalifeminismin äitiyden ylivertaisuutta korostavat suuntaukset.

Kannattaa ehkä pysähtyä tutkimaan muita yhteiskuntia, niiden käytöntöjä ja sitä, minkälainen on naisen asema niissä.

Antropologinen vertailu osoittaa, että on olemassa joitakin heimoyhteisöjä, joissa miehet hoivaavat lapsia lähes yhtä paljon kuin naiset. Mielenkiintoisesti nämä yhteisöt ovat hyvin tasa-arvoisia. Edelleen, niissä yhteisöissä, esim. Arabimaissa tai joissakin papualaisissa heimoyhteisöissä, joissa sukupolet pidetään tiukasti erillään ja pojat irrotetaan tietyssä iässä, usein väkivaltaisin initaatioriitein, naisten maailmasta, ilmenee miehillä erityisen korostuneita, machomaskuliinisia piirteitä. Papualaiset miehet jopa joukkoraiskaavat naisia. Eräässä antropologisessa tutkimuksessa verrattiin eri heimojen edustajien käsityksiä sukupuolesta; siitä, minkälaisia ovat miehet ja naiset. Huomattiin, että kaikkein joustavin ja vähiten stereotyyppinen kuva siitä, mitä nainen ja mies ovat ja mitä nainen ja mies voivat ja saavat tehdä, oli erään afrikkalaisen heimon miehillä. Tässä yhteisössä oli hyvin tavanomaista, että nuorukaiset hoivasivat pienempiä sisaruksiaan.

Tämä ylikulttuurinen vertailu osoittaa, että sukupuolten välisen segregaation poissaolo elämän eri osa-alueilla kulkee käsikädessä naisen hyvän aseman kanssa. Segregaation purkamisen – kotona, koulussa, työssä, muussa yhteiskunnallisessa elämässä ja harrastuksissa – tulisikin tämän todistustaineston mukaan olla tavoitteenamme. Todella tärkeää on myös sukupuolirooleihin liittyvän stereotyyppisen ajattelun murtaminen.

Meidän pitää jatkaa kamppailua aidon tasa-arvon saavuttamiseksi kaikilla rintamilla. Erityisen tärkeää on, että lainsäädäntötyössä tutkitaan tarkoin kaiken ehdotetun lainsäädännön vaikutus sukupuolten välisiin suhteisiin, ja tässä kaivataan yhteiskuntatieteiden ja lainsäädännön suhteiden tiivistämistä – feministinen tutkimus tarvitsee lisäresursseja. Feministinen teoretisointikaan ei kuitenkaan saisi sortua yhden ainoan oikean teorian sudenkuoppaan. Kaikkien kukkien tulee antaa kukkia.