Kirjallisuusblogi

He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen, Tammi 2014

tähdet
He eivät tiedä mitä tekevät

”Tätä on odotettu. Jo pitkään on haaveiltu räväkästä pelinavauksesta – isosta, uudesta suomalaisesta aikalaisromaanista.”, kirjoitti Jukka Petäjä Helsingin Sanomissa 13.11.2014. ”Juuri niin” huudahdimme lokakuussa 2015. Olimme tarttuneet kirjallisuuspiirissämme Jussi Valtosen teokseen: ”He eivät tiedä mitä tekevät”. Kirja ei ollut välittömästi imaissut kaikkia meitä mukaansa, mutta alun tahmea uurastus palkittiin. Siitä olimme yksimielisiä.

Kirjailija Valtonen on opiskellut neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa ja viimeistelee alaan kuuluvaa väitöskirjaa. Hänen taustansa näkyy kirjassa. Hänellä on valtavasti tietoa ja kokemusta käsittelemistään aiheista: psyyken muokkaamisesta, tutkimusetiikasta, eläinkokeista, ekoterrorismista, digitaalisesta murroksesta sekä kahdessa eri kulttuurissa elämisestä Suomessa ja USA:ssa.

Totesimme, että kirjassa käsitellään haastavia aiheita ihan hengästyttävää tahtia, silti lukija ei tunnu tukehtuvan. Ehkä tämän ajan kuvaaminen suorastaan vaatii valtavaa tiedon tulvaa ja eettistä pohdintaa. Valtonen kirjoittaa älykkäästi ja soljuvasti. Vaikeista aiheistaan huolimatta itse romaania on helppo lukea. Palaset loksahtavat paikoilleen. Asioita taustoitetaan – osan meistä mielestä ehkä jopa liikaakin. Mutta ennen kaikkea asioita lähestytään ihmisten näkökulmasta tunteiden, ajatusten ja toiminnan kautta.

Näkökulmia ja päähenkilöitä on kolme. Kirjan jännite syntyy kahden päähenkilön, toisilleen tuntemattomien isän ja pojan, Joen ja Samuelin välille. Henkilökohtaisen siteen puuttuessa he rakentavat käsityksensä ja mielikuvansa toisistaan digitaaliseen tietoon nojautuen omien ennakkoluulojensa ja –odotustensa pohjalle. Kolmannen päähenkilön, puolison ja äidin Alinan rooli herätti ryhmässämme eniten ristiriitaisia ajatuksia: Osalle meistä hän jäi hyvin ohueksi. Osa meistä taas koki vahvasti samaistuvansa häneen ja ihaili Valtosen kykyä kuvata älykkään, mutta ilman päämäärää ja tukijaa elämässään ajelehtivan sekä äidin rooliiin, ehkä vastoin omia vaistojaan, jo nuorena sopeutumaan joutuvan naisen ajatuksia ja tunteita.

Kirja todella kolahti. Olimme eläneet kirjan kuvaamilla vuosikymmenillä ja kirjailijan kuvaamat ilmiöt olivat monelle meistä jopa tuskallisen tuttuja. Otetaan esimerkiksi tutkimuskulttuuri ja tieteelliseen julkaisemiseen liittyvä hierarkia ja kustannukset. Taistelussaan Freedom Mediaa vastaan Joe saa huomata, että harvassa ovat ihmiset, jotka uskaltavat huutaa, ettei keisarilla ole vaatteita, jos koko siihen astinen oma elämä ja ammatillinen arvostus nojautuvat juuri keisarin alastomuuteen. Olisiko Samuelin tapa vaikuttaa sittenkin toimivampi?

Itseäni kirjassa kuitenkin kiehtoi eniten fyysisen ja digitaalisen todellisuuden keskinäinen suhde. Mikä loppujen lopuksi on totta? Mihin uskomme? Onko digitaalinen minämme fyysistä minäämme vastaava ilmentymä tai jatke – vai jotain ihan muuta? Entä miten paljon hakukoneet ja sosiaalinen media (kirjassa iAM) loppujen lopuksi muokkaavat maailmankuvaamme? Ne tarkkailevat mieltymyksiämme ja tarjoavat meille tietoa, jota olettavat meidän haluavan. Osaammeko vaatia myös ristiriitaisia ja kyseenalaistavia näyttöjä – ennen kuin on liian myöhäistä?

Mervi Haakana
Kirjallisuuspiirin tapaamisessa olivat mukana myös Leena Griinari, Piritta Klaus ja Tiina Rosberg.
Kotkassa 20.10.2015