Viime aikoina monet ehdokkaat miettivät, mistä aiheesta oikein uskaltavat kirjoittaa. Valitsi minkä tahansa aiheen, voi olla melkein varma että sitä seuraa jonkinlainen somemyrsky, vähintäänkin vihaviestejä omat kanavat täynnä. Puhuit sitten rasismista, feminismistä, perhevapaista tai vaikkapa syrjivästä asevelvollisuudesta.

Kuka päättää, kenellä on oikeus puhua? Keitä me haluamme tässä yhteiskunnassa kuunnella, keitä hiljentää? Sillä totuus on, että ääni on valtaa. Se, keiden ääni pääsee kuuluviin, on kovaa vallankäyttöä.

Varsinkin viime vuosina olen saanut seurata sivusta kuinka usein naisia, ja erityisesti nuoria naisia pyritään systemaattisesti hiljentämään, aliarvioimaan ja vähättelemään melkein missä tahansa keskusteluissa. Nuoren naisen puhuessa taloudesta tai rodullistetun puhuessa rasismista, paikalla on satapäinen joukko kertomassa kuinka hän on ehdottoman väärässä ja nyt olisi aika kuunnella fiksujen, usein vanhempien miesten mielipiteitä.

Joku voisi sanoa, että itsepähän on julkisen ammattinsa valinnut, parempi olisi kestää kovakin palaute. Ei. Kenenkään ei tarvitse kestää päivästä toiseen halventamista, haukkumista ja paikoin jopa uhkailuja. Kielenkäytöstä en edes puhukaan. Jokaisella meistä on velvollisuus käyttäytyä asiallisesti toisiamme kohtaan, myös täällä internetin ihmeellisessä maailmassa.

Hyvin harva menisi kasvotusten työpaikalla huutamaan työntekijälle, kuinka hän on idiootti ja olisi paras painua sinne mistä on tullutkin kun ei mistään mitään tiedä. Mitä tapahtuu käytöstavoille, sillä sekunnilla kun pääsemme ilmaisemaan itseämme kirjallisesti? Mitä tapahtuu inhimillisyydelle, kun vastassamme ei seisokaan elävä olento vaan digitaalinen kuva ja nimi? Tekeekö se meistä vähemmän ihmisen, vähemmän tunteikkaan?

On aika ottaa vastuu käyttäytymisestämme myös täällä sosiaalisessa mediassa. Kenenkään ei tarvitse joutua pelkäämään, ei kaduilla eikä netissä.

Merve Caglayan

Eduskuntavaaliehdokas Tampereelta