Naisten asemaa työelämässä esitetään usein parannettavaksi naisvaltaisten alojen palkkojen korottamisella, perhevapaauudistuksella, sukupuolikiintiöillä pörssiyhtiöiden hallituksissa sekä anonyymillä rekrytoinnilla.

Nämä ovat kaikki rakenteellisia korjauksia, joilla työelämää saataisiin tasa-arvoisemmaksi ja reilummaksi. On kuitenkin eräs kirjaimellisesti rakenteellinen ongelma, joka saa harvemmin huomiota: syrjivät työpaikkarakennukset.

Toimin työkseni arkkitehtina ja monesti suunnittelupalavereiden ainoana naisena olen saanut huomata, että rakennusbisnes on äijien laji. Työmaakoppien seinillä näkee onneksi yhä harvemmin tissikalentereita, mutta jatkuvaan tytöttelyyn ja vähättelyyn on parempi tottua. Ja ei todellakaan kannata kysyä kahvin kanssa kauramaitoa vaan tuoda kiltisti omat tai juoda mustana.

Olen ollut suunnittelemassa useita teollisuusalan työpaikkarakennuksia. Usein lähtökohtana on ollut suunnitella tilat vaikkapa 20-60 miehelle. Aivan. Ei siis työntekijälle, vaan miehelle. Kaikki työntekijät ovat aina olleet miehiä, eikä ole oletettavissa, että yritykseen tulisi koskaan yhtään naista töihin. Tämän vuoksi rakennuksiin ei myöskään tarvita naisten vessoja, suihkuja tai pukutiloja.

Olen luonnollisesti protestoinut. Mikäli puku- ja pesutiloja ei naisille suunnitella, niin eihän naisia koskaan voi kyseisiin rakennuksiin töihin tullakaan. En kuulemma ymmärrä asiaa ja olisi kohtuutonta vaatia yritystä investoimaan erillisiin pukutiloihin, kun naisia ei töissä kerran ole. Lain mukaan naistyöntekijöille on tarvittaessa oltava omat pukeutumis- ja peseytymistilat. Niitä ei kuitenkaan tarvita, mikäli naisia ei työpaikalla ole. Kuinka kätevää.

Olen esittänyt, että sosiaalitilat jaettaisiin useampaan osaan. Aluksi kaikki pukuhuoneet voisivat olla miesten käytössä ja mikäli naisia rekrytoitaisiin, voisi pienimmän pukuhuoneen antaa heille. Tämä on tyrmätty tarpeettomana ja pyydetty suunnittelemaan sosiaalitilat kustannustehokkaasti yhtenä tilana. En kuitenkaan ole luovuttanut niin helpolla, vaan olen suunnitellut tilat siten, että ne olisi edes teoreettisesti mahdollista jakaa väliseinillä eri tiloiksi, mikäli joskus joku nainen työpaikalle rekrytoitaisiin. Se on suunnittelemissani kohteissa pitkin hampain hyväksytty. Tämä on kuitenkin vain pieni voitto, sillä pakollinen märkätilaremontti tuskin kannustaa palkkaamaan naista, jos miehiäkin olisi tarjolla.

Samanaikaisesti esteettömyysmääräykset ja kaupunkien tulkinnat niistä ovat tiukentuneet. Se on tietysti työpaikkarakennusten osalta hyvä asia. On tärkeää, että pyörätuolin käyttäjä voi työskennellä esimerkiksi tuotantolaitoksen toimistokerroksessa. Siinä missä vedän tottuneesti lakisääteiset pyörätuolin kääntöympyrät pohjapiirroksiin, ei mikään laki toimi selkänojanani, kun yritän puhua sukupuolten välisestä tasa-arvosta suunnittelupalavereissa. Rakennetaan suuret liikuntaesteisten vessat ja hissit, mutta ei varmisteta sitä, että työntekijä voisi olla nainen.

Usein yritykset ovat vuokralla heille rakennetuissa tiloissa. Vaikka nykyinen toimija ei koskaan palkkaisikaan naisia töihin, ei sitä voi tehdä myöskään seuraavaksi tilaan muuttava yritys, ilman mittavia investointeja. Se jos mikä on rakenteellista syrjintää.

Henna Partanen on espoolainen arkkitehti, kaupunginvaltuutettu sekä Vihreän valtuustoryhmän ja Espoon kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Hän on ehdolla eduskuntavaaleissa Uudeltamaalta yhtenä vaaliteemanaan reilu työelämä