Muutamia vuosia sitten läheinen ystäväni sairasti syöpää ja toipumisen mahdollisuutta ei enää luvattu. Hoitojen aikana hän oli tutustunut toiseen nuoreen naiseen, joka oli samassa tilanteessa. Tällä naisella oli kaksi pientä lasta ja hän pohti, mitä viestejä ja muistoja saisi jätettyä lapsilleen. Ystäväni auttoi kuvaamaan videoviestejä lapsien katsottavaksi, kun he olisivat vanhempia.

On sydäntä särkevää ajatella tilannetta, jossa nuori ihminen joutuu välittämään lapsilleen kaiken sen, mitä äidistä muistoihin jää videoviestien kautta.

Luin Eero Huovisen Äitiä ikävä -kirjaa, jossa hän tutustuu omaan äitiinsä, jonka hän yhdeksänvuotiaana menetti tämän kuoltua sairauteen. Huovinen kertoo kirjassaan kaivanneensa äidin tuntemista eri elämänvaiheissa. Huovisen isän kuoltua löytyivät äidin kirjeet, muistot ja päiväkirjat. Huovinen kirjottaa tuntemuksistaan seuraavasti:

”Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua. Outoa on, etten ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.”

Oma äitini, tietysti se maailman paras, puhui paljon puhelimessa ollessani lapsi. Puhelin oli keskellä taloa, tuvan ja olohuoneen välissä. Äiti istui rappusilla ja puhui illat pitkät suvun kuulumisia veljiensä, heidän vaimojensa ja serkkujeni kanssa. Kaikki pysyimme hermolla kuulumisista ja myös meidän kuulumisemme kerrottiin. Toisissa puheluissa vilisivät tuntemattomammat hahmot, kuten ”Zubari, Rimpatti”, myöhemmin ”Kononen, Laukko” ja niin edelleen. Nämä puhelut koskivat työtä ja niihin äiti keskittyi vähintään samalla intensiteetillä.

Mietin, mitä viestejä voisin tai kykenisin omille lapsilleni tulevaan välittämään, jos joutuisin sellaisen valinnan eteen.

Ymmärsin kirkkaammin, että sitä tässä juuri nytkin tehdään päivittäin omilla teoilla, sanoilla, valinnoilla – jopa puheluilla. Rakennan yhteyttä sukuun, näytän esimerkkiä työssäkäynnistä, läheisyyden osoittamisesta, ruokailutottumuksista, autoilusta ja ties mistä. Niitä voivat sitten lapset haastaa tai omaksua.

Välitänkö ne samat viestit, jotka haluaisin heidän tietävän 30 vuoden kuluttua? Välitänkö luottamuksen heihin, heidän valintoihinsa, osaamiseen, heidän oikeudentajuunsa? Perusturvallisuus kai olisi se lapsuuden tärkein tulema. Välillä kysyy itseltään, että syntyyhän perusturvallisuus ero- ja uusperheessäkin, kiireisenkin äidin kanssa? Riittämättömyyden tunne on varmaan jokaisen äidin matkassa välillä mukana.

 Oman äidin suvussa on muistisairautta. Äitini on sisarussarjan nuorin, ja usein niin äidin kuin meidän lapsienkin mielessä on, mitenköhän hänen käy. Olemme ystävieni kanssa siinä iässä, että entistä useammin kuuluu jo suru-uutisia.

Miten oman äidin vanhenemiseen voisi valmistautua? Vai riittääkö päivä kerrallaan? Sukupolvemme, joka on pitkään ehkä ollut hieman suurten ikäluokkien taka-alalla niin työelämässä, omistamisessa, jopa suvun rooleissa onkin lopulta pakotettu uusiin rooleihin.

 Lauri Viita kirjoitti klassikkorunossa Alfhild siitä, kuinka äidit luovat toivoa; ovat toivossa väkevät. Runo on Viidan muistelma äidistään ja äitiydestä. Ehkä parasta, mitä voin lapsilleni tarjota, on tämä toivo ja luottamus tulevaa kohtaan. Olen nöyrä ja kiitollinen, että voin näin jokapäiväisten arjen tekojen kautta tehdä.

 Äidit käyvät mummoiksi, ja yhteiset hetket luoda muistoja käyvät yhä arvokkaammiksi.

 Iloista äitienpäivää kaikille äideille, äitien lapsille, äitiä tai äitiyttä kaipaaville!

Inka Hopsu on vihreiden kansanedustaja ja äiti.