Palasin syyskuun alussa töihin reilun vuoden perhevapaan jälkeen. Vanha viisaus siitä, että vauvan kanssa touhutessa päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, piti tälläkin kertaa paikkansa – vastahan minä lähdin! Maailma ympärillä on kuitenkin muuttunut vuoden aikana peruuttamattomasti.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa ja Euroopassa on sodittu yli puoli vuotta. Se on tuonut turvallisuuspolitiikan aivan eri tavalla politiikan keskiöön. Euroopassa käyty hyökkäyssota on myös vaikuttanut monien turvallisuudentunteeseen tavalla, johon maailman kriisit kuten Talebanin nousu Afganistanin johtoon, Kiinan uiguurien sorto tai globaali lajien joukkotuho, eivät ole samassa määrin pystyneet. Suomessa sotatraumat ovat toki kulkeneet sukupolvelta toiselle, joten itänaapurin hyökkäyssota tuntuu monilla luissa ja ytimissä. 

Kuitenkin, samaa solidaarisuutta jota tunnemme Ukrainaa ja ukrainalaisia kohtaan, tarvitaan nyt kipeästi kaiken elämän suojelua kohtaan. Näimme jälleen planeettaa korventavia metsäpaloja ja sietämättömiä lämpötiloja. Laji toisen jälkeen katoaa ja luonnon monimuotoisuus vähenee. Jos me emme tee vihreää siirtymää kestävämpään yhteiskuntaan, lastemme ja tulevien sukupolvien elämän edellytykset ovat vaakalaudalla.

Samalla emme voi antaa piiruakaan periksi ihmisoikeuksien polkemiselle. Meidän pitää vaatia oikeutta, turvaa ja ääntä vähemmistöille, asuivat he Suomessa tai muualla. Sukupuolten tasa-arvo ei ole vieläkään toteutunut, ja tarvitsemme sitä varten tekoja joka päivä.

Vuoden poissaoloni aikana yhteiskunta on jälleen avautunut koronapandemian jälkeen. Pääsemme kohtaamaan toisiamme kasvokkain, keskustelemaan, itkemään ja nauramaan yhdessä. Tämä jos mikä tuo uskoa feministiseen vaikuttamiseen.

Onneksi aivan kulman takana on eduskuntavaalit, joissa voimme kaikki kääriä hihamme, saada toisiltamme voimaa ja tehdä yhdessä vihreä, feministinen vaalivoitto.

Taru Anttonen

Kirjoittaja on Vihreiden naisten pääsihteeri