Taru Yli-Panula: Taustatulta, siskot!

Tammikuun alussa tuli kymmenen vuotta asepalvelukseen astumisestani. Vietin kokonaisen vuoden luultavasti valtiomme miehisimmäksi mielletyssä paikassa. Samassa tukikohtakomppaniassa varusmiespalveluksen aloitti lisäkseni neljä muuta naista.

Tampereen Yliopiston tekemän tutkimuksen Naisten ja miesten vuorovaikutus ja osallisuus asepalveluksessa tasa-arvon näkökulmasta mukaan syrjintää on kokenut naissukupuolisissa varusmiehissä joka toinen ja seksuaalista häirintää joka neljäs. Voin allekirjoittaa meidän viiden naisen kohdalla tutkimuksen paikkansa pitäväksi.

Naisten osuus palvelukseen astuvista varusmiehistä kasvaa vuosittain. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhä useampi nainen on myös valinnut vapaaehtoisen asepalveluksen jälkeen uran puolustusvoimissa. Tässä kehityksessä ei olla pysytty mukana kuitenkaan asenteiden ja tasa-arvon suhteen.

Edelleen jokainen nainen kuulee jossain vaiheessa palvelustaan sen, etteivät naiset kuulu armeijaan. Sukupuolen ei pitäisi vaikuttaa puolustusvoimissa, naisille ei anneta helpotuksia eikä heitä syrjitä. Samaan aikaan näemme lukuja, joiden mukaan seksuaalinen häirintä ja sukupuoleen suuntautunut syrjintä on lähes päivittäistä yhdessä isoimmista instituutioistamme.

Tytöttely on yleistä. Suoritin jatkokoulutuskaudella sotilaskuljettajakoulutuksen ilmavoimien autokoulussa ainoana naispuolisena kuudenkymmenenyhdeksän varusmiehen kanssa. Jostain syystä kouluttajien oli helppo muistaa 69 miehen sukunimet, mutta ainoan naisen nimi oli mahdoton. Olin ensimmäiset viikot pelkkä ”tyttö” kunnes en enää reagoinut ja kouluttajien oli pakko alkaa käyttämään nimeäni samalla tavalla kuin miespuolisten palvelustoverieni kohdalla. Pelkkä tytöttely ei riittänyt. Minut eristettiin yhdeksän viikon ajaksi kokonaan eri kerrokseen asumaan. Jo alokasaikana koimme, kuinka naistentupa unohdettiin usein käskynjaossa ja harjoituksiin sekä ruokailuun lähdöissä. Sama meno jatkui autokoulussa. Ainoana unohdettuna tunsin usein itseni usein mitättömäksi ja syrjäydyin tahtomattani entistä enemmän.

Armeijaan meno oli kohdallani itsestään selvää, päätin asian jo lapsena. Isäni viimeinen neuvo ennen palvelukseen astumistani oli ”huumorilla siitä selviää”. Niin selvisi. Niillä kerroilla, kun autohallilla miespuolinen skapparimme kommentoi asentoani kuorma-auton kärryn aisalla seksikkääksi kesken ajokokeeseen kuuluvan tehtävän suorittamisen, oli pakko vain naurahtaa vaivaantuneesti ja kuitata asia huumorilla. Jatkuva seksualisointi, törkeiden naista alentavien kommenttien kuuleminen ja niiden kohteena oleminen oli niin normaalia, ettei niitä edes osannut silloin kyseenalaistaa.

Vastaan usein vapaaehtoiseen asepalvelukseen liittyviin kysymyksiin. Nyt kun omasta palvelusajastani on aikaa, ymmärrän paremmin, kuinka naisvihamielisessä ympäristössä vuoteni vietin. En voi enää varauksetta suositella naisille asepalvelukseen hakeutumista, kuten nuorempana tein. Olen toki edelleen tyytyväinen valintaani suorittaa asepalvelus, mutta toivon sen tulevaisuudessa olevan parempi paikka muillekin kuin miehille.

Naisena armeijassa pärjää, kun tekee kaiken paremmin kuin muut, on nöyrä ja pysyy hiljaa. Vapaaehtoista asepalvelusta suorittaessa asennoituu siihen, ettei ole oikeutta valittaa. Nainen kokee usein armeijassa olevansa ei-toivottu, että tuntee tarvetta olla kiitollinen saadessaan olla siellä. Kantahenkilökunta ei peitellyt turhautumistaan, kun minulle sotilaskuljettajajoukkueen ainoana naisena piti usein järjestää oma tupa ja pesutilat. Ehdotin kerran voivani yöpyä miestentuvassa, ettei lisäjärjestelyjä olisi tarvittu, mutta se ei tullut kuuloonkaan vuonna 2008.

Samanlaisia kokemuksia on myös muilla tuntemillani armeijan käyneillä naisilla. Syrjintää, suoranaista naisvihaa ja seksismiä. Nämä kokemukset eivät lopu varusmiesaikaan, vaan jatkuvat siirryttäessä puolustusvoimien työntekijäksi. Hämmentävää on se, kuinka näiden ongelmien tiedetään olevan olemassa, mutta niitä ei suostuta näkemään. Naispuoliset varusmiehet voidaan jättää syrjään näennäisestä suojelunhalusta. Kouluttajat eivät luota varusmiehiin tai siihen, että he osaisivat käyttäytyä, eli olla ahdistelematta. Mielestäni tämä kertoo enemmän kouluttajasta kuin varusmiehistä. Naiset seksualisoidaan miesten taholta ja sen jälkeen naisia suojellaan miehiltä niin, etteivät he voi suorittaa asepalvelustaan tasavertaisesti.

Kaikista omista kokemuksistani, muiden asepalveluksen suorittaneiden naisten kertomista kokemuksista sekä tilastoista huolimatta tilanne ei ole toivoton. Naisten lisääntynyt kiinnostus asepalvelusta kohtaan tulee väistämättä johtamaan siihen, että tulevaisuudessa näitä rakenteita murretaan. Tänä päivänä armeijaa käyvät nuoret aikuiset, joille on normaalia, että myös naiset voivat suorittaa asepalveluksen. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat nykyajan varusmiehille paljon tutumpia käsitteitä kuin monelle heidän kouluttajistaan.

Tapasimme tammikuussa saapumiseräni naisten kanssa. Muistelimme aikoja kymmenen vuoden taakse, kun tapasimme ensimmäistä kertaa ja aloitimme vuotemme armeijan palveluksessa. Olemme eläneet jokainen tahoillamme, enemmän tai vähemmän tekemisissä toistemme kanssa. Vuosien mittaan on tullut näkemyseroja, erilaisia arvoja ja hyvin toisistaan eroavaa elämää. Kaikesta huolimatta me viisi olemme aina toistemme tukena.

Armeija on täysin oma maailmansa, jonka sisällä naisten keskinäinen lojaalius mitataan ihan uudella tavalla. Armeijassa joutuu kilpailemaan lähes jatkuvasti suorituksilla. Naiset vähemmistönä kilpailevat ensin miehiä vastaan ja sen jälkeen vielä toisiaan vastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten äärettömän tärkeää muiden naissotilaiden vertaistuki on ollut. Miesten edessä emme voineet näyttää tunteita saati valittaa, koska olimme itse valinneet osallistumisemme asepalvelukseen. Omassa tuvassamme, jossa oli ainoastaan naisia, saimme itkeä ja purkaa turhautumista eikä kukaan käskenyt nöyrtymään. Kun taisteluhenki alkoi loppua, tuli ystävä ja nosti leuan rinnasta ja käski näyttää mistä meidät naiset on tehty. Elinikäisiä ystäviä löytyy harvoin. Armeija on yksi sellainen paikka, josta niitä varmasti löytyy. Kiitos TKKK tupa nro. 5.

Lentosotamies Yli-Panula

Vihreiden Naisten 2. varapuheenjohtaja

Kirjoittaja hämmentää usein ihmisiä kokemuksillaan armeijasta, säiliöautoista ja Talvivaarasta.

Sanna Vesikansa: EU:n liikkuvalla väestöllä on myös ihmisoikeudet

Olen viimeisen vuoden aikana käynyt muutamaan kertaan päiväkeskus Hirundossa. Sen pääkohdeyleisö on EU:n liikkuva väestö. Siitä merkittävä osa on Romanian ja Bulgarian romaneita. Kun Hirundoa perustettiin, Helsingissä kiisteltiin, pitääkö kerjääminen kieltää lailla tai kaupungin järjestyssäännöillä. Kieltoa ei tullut, vaan hyvän sosiaalipolitiikan keinoin Helsinki perusti järjestöavustuksella Diakonissalaitoiksen ylläpitämän päiväkeskuksen. Siellä voi pestä pyykkiä, käydä suihkussa, saada neuvontaa työnhakuun. Hävikkiruokaravintolan lahjoituksena on saatu tänä talvena myös kasviskeittoa, mikä voi olla monen ainoa lämmin ruoka.

EU-maista Helsinkiin tulleita romaneja on joka talvi ollut Helsingissä. Aivan liian monta pakkastalvea meni ihmetellessä, miten ja minkälaista hätämajoitusta järjestetään. Vasta nyt alamme löytää kunnon vakiintuneita toimintatapoja. Hätämajoituksessa on ollut tänä talvena suunnilleen sama määrä ihmisiä kuin vuosi sitten, sadan ja kahdensadan välillä. Helsingissä yöpyvien romanien määrä on huomattavasti vähemmän kuin muissa pääkaupungeissa esimerkiksi Tukholmassa.

Valtuuston päätös paperittomien terveydenhoidon laajentamisesta myös kiireettömään hoitoon oli tärkeä myös Euroopan liikkuvan väestön kannalta. Monelta puuttuu oman maan sairausvakuutus eikä sen vuoksi ole oikeutta normaaliin EU-kansalaisen terveydenhoitoon muissa EU-maissa. Sen vuoksi liikkuva väestö vertautuu muihin paperittomiin.

Helsinki on tarjonnut kaikki neuvolapalvelut raskaana oleville ja lapsille jo usean vuoden ajan. Jos avuntarve ei vaadi päivystystä, on ainoa vaihtoehto tähän asti ollut vapaaehtoisten pyörittämä Global Clinic. Suurin osa siellä asioineista on ollut EU:n liikkuvaa väestöä.

Helsingissä liikkuva väestö työllistää itsenensä usein myymällä Iso Numeroa, keräämällä pulloja, kerjäämällä. Välillä on jotain töitä lumenpudottajina, apulaisina jne mutta niitä töitä on Suomessa aika vähän. Lisäksi Keikkapooli työllistää kotisiivouksen kautta. On hyvä hakea vaihtoehtoisia tapoja elannon hankkimiseen. Vain niin voimme luoda vankempaa pohjaa kaikkien hyvälle elämälle.

Haluamme vaikuttaa myös rajojen yli. Pohjimmiltaan mikään muu ei tule vähentämään huonossa asemassa olevien ihmisten kokonaismäärää. Esimerkiksi Helsingin liikkuvasta väestöstä suuri osa tulee Romaniasta ja Bulgariasta. Tapasin viranhaltijoiden kanssa romanialaista pormestaria alueelta, mistä suurin osa Suomeen tulevista Romanian romaneista tulee. Myös yksittäisissa asiakastapauksissa pidetään yhteyttä Helsingin ja lähtömaiden viranomaisten välillä.

Hätämajoituksen talveksi ja päiväkeskuksen järjestäminen on ollut oikein. Siinä olen ylpeä Helsingistä. Terveydenhoidon laajentuminen on myös ihmisoikeuskysymys. Oikein on myös, etteivät lapset saa olla Helsingissä mukana kerjäämässä tai muuten kadulla. Meidän on kuitenkin tiedostettava ja kannettava vastuu siitä, että lapset jäävät kotiseudulle, usein sukulaisten hoitamiksi mutta joka tapauksessa ilman vanhempaa tai vanhempia. Helsingin ja Suomen on kannettava myös vastuuta tästä eteenpäin eli nykyistä tarmokkaammin tehtävä yhteistyötä Romanian ja Bulgarian sekä paikallistason kanssa.

Samalla kun pyrimme auttamaan erittäin heikossa asemassa olevaa väestöä, on meidän tietenkin huolehdittava siitä, että maamme pysyy aidosti avoimena kaikista taustoista tuleville. Minua ja varmasti monta muutakin hätkähdytti taas pääsiäisviikolla uutinen, missä helsinkiläinen romanitaustainen nuori mietti, pitääkö hänen vaihtaa sukunimensä, kun työharjoittelupaikkaa ei saa. Meillä riittää tehtävää omien ennakkoluulojen ja syrjinnän kanssa. Romanien tilanteet ovat valtavan vaihtelevia ja eivät oikein sovi edes samaan keskusteluun. Silti kuten kaikkien ihmisten kohdalla yhteinen asia ovat ihmisoikeudet. Ne kuuluvat ihan kaikille. Niin yksinkertaista se on.

Sanna Vesikansa

Kirjoittaja on Helsingin sosiaali- ja terveystoimen apulaispormestari, sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja ja kaupunginhallituksen jäsen.

 

Touko Aalto: Naiset taittavat selkänahastaan Suomen julkisen velan

 

Vuonna 2015 Sipilän tuore hallitus kirjasi hallitusohjelmaansa, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia. Nyt hallituskauden viimeisenä vuotena voi vain todeta, että Sipilä kumppaneineen on todella kuvitellut tämän olevan totta, sillä hallitus ei ole tehnyt elettäkään esimerkiksi naisten ja miesten välisten palkkaerojen korjaamiseksi. Päinvastoin.

Sipilän, Orpon ja Soinin toimesta on isketty koviten juuri naisvaltaisille aloille. Naiset maksavat selkänahastaan Suomen julkisen velan tasapainottamisen Juhien, Petterien ja Timojenkin puolesta. Siitäkin huolimatta, että Suomessa naisen euro on edelleen vain 84 senttiä miehen eurosta.

Hallitukselle tuntuu olevan helppoa leikata pienituloisilta ja naisvaltaisilta aloilta, mutta kun puhutaan miljoonien eurojen turhista yritystuista miesvaltaisille aloille, ei leikkauksiin kyetä sitten millään.

Yksi oleellinen uudistus, jolla naisia oltaisiin voitu nostaa aktiivisesti palkkakuopasta, on perhevapaauudistus. Perhevapaauudistuksella olisi voitu purkaa erityisesti niitä rakenteita, jotka heikentävät perheenperustamisikäisten naisten työllisyyttä tai altistavat köyhyysloukkuun tippumiselle. Hallitus kuitenkin pitäytyi hallitusohjelmansa kirjauksessa, että naiset ja miehet ovat jo tasa-arvoisia, eikä täten nähnyt tarpeelliseksi luoda toimivaa perhevapaauudistusta. Hallituksen pieninkin yritys sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi työmarkkinoilla sukelsi pää edellä rapakkoon.

Surullisinta perhevapaauudistuksen kaatumisessa oli kuitenkin se, ettei se enää edes yllättänyt. Onhan hallituskauden aikana toteutettu jo kilpailukykysopimuksen nimissä julkisen sektorin lomarahojen leikkaukset, jotka kohdistuivat nimenomaan naisvaltaisille ja matalapalkkaisille aloille. Tämän lisäksi hallituksen toteuttamat massiiviset koulutusleikkaukset osuvat niin ikään naisvaltaiselle alalle tehden opettajien työstä entistä raskaampaa heikennettyjen resurssien keskellä.

Viime viikkoina onkin ansaitusti noussut keskusteluun lastentarhanopettajien palkat. Kaikki lähti liikkeelle julkisuuteen nousseesta sopimuksesta, jolla pääkaupunkiseutujen suuret kunnat ovat sopineet, ettei lastentarhanopettajien palkoilla kilpailla. Sopimuksen olemassaolo kiistettiin myöhemmin, mutta sosiaalisen median perusteella monet ovat olleet järkyttyneitä siitä, kuinka pienet palkat meidän varhaiskasvatuksen ammattilaisilla oikeasti on. Ja syystäkin saa järkyttyä. Siihen nähden, että Suomi tunnetaan maailmalla laadukkaasta koulutuksesta ja maailman parhaista opettajista, on käsittämätöntä, millaisessa palkkakuopassa lastentarhanopettajia pidetään.

Valitettavasti naisvaltaisella sosiaali- ja terveysalalla asia on hyvin samansuuntainen. Hallituksen tasa-arvotyö, varsinkin mitä tulee naisten ja miesten välisten palkkaerojen kaventamiseen tai naisten aseman parantamiseen työmarkkinoilla, on jäänyt kaikin puolin miinusmerkkiseksi. Sipilän hallituksella on kuitenkin vielä suurin pommi räjäyttämättä. Tällaisenaan läpi vietynä sote-uudistus tulee käynnistämään Suomen historian suurimmat YT-neuvottelut. Ei tarvitse kovin kauan miettiä, ketkä ovat näiden neuvotteluiden suurimmat kärsijät. Eivät ainakaan Juhat, Petterit ja Timot.

Tasa-arvon edistäminen vaatii konkreettisia tekoja eikä pelkkää kaunopuhetta, sillä tasa-arvo ei ole valmis. Vihreiden vaihtoehto on tehdä politiikkaa, joka edistää aidosti naisten asemaa työmarkkinoilla – näin kavennetaan myös naisten ja miesten välisen euron eroa. Keskeisimmät ja akuuteimmat ratkaisut ovat sote-uudistuksen korjaaminen ennen kuin tehdään peruuttamattomia virheitä, kunnianhimoisen perhevapaauudistuksen toteuttaminen, lomarahaleikkausten kompensointi, koulutukseen panostaminen jokaisella koulutusasteella sekä sukupuolivaikutusten arviointi osana kaikkea päätöksentekoa.

Touko Aalto

Kirjoittaja on Vihreiden puheenjohtaja ja kansanedustaja Jyväskylästä

Eva Tawasoli: Mikä ihmeen representaatio?

Pojat on poikia, mies ei itke, älä ole noin neiti. Lapsuudessani minun oli toimittava, käyttäydyttävä ja valittava mielenkiinnon kohteeni sukupuoleni mukaisesti. Minun esimerkiksi piti leikkiä nukeilla, pukeutua mekkoihin, istua nätisti, puhua kauniisti ja rauhallisesti, osallistua kotitöihin sekä suojella siveyttäni. Näitä kaikkia minulta odotettiin, koska olin tyttö. Muistan, kun olin leikkimässä lelujousipyssyllä, se otettiin minulta pois, sillä jousipyssy ei kuulunut tyttöjen lelukategoriaan.  Veljiltäni odotettiin puolestaan täysin päinvastaisia asioita. Pienestä pitäen korostettiin heidän maskuliinisuuttaan. Pojasta kasvaa perheen johtaja, sillä hän on mies, ja mieshän ei itke, joten tunteilu ei ollut sallittua pojille.

Ympäristö ja yhteiskunta, jossa vartuin ihannoi hyvin konservatiivisia arvoja. Naiseus ja miehisyys olivat toisilleen täydellisiä vastakohtia. Ihmisten arjessa vallitsi todellisia ja todellisiksi luultuja sukupuolen valtarakennelmia, yhteiskunnallisia normeja sekä sosiokulttuurisia vaikutteita. Mediassa lasten ohjelmista uutisiin heijastettiin ja ylläpidettiin näitä arvoja. Olen aina pohtinut tätä kysymystä: onko tosiaan niin, että biologinen sukupuoli määrittelee käyttäytymistä, mielenkiinnon kohteita, seksuaalisuutta ja identiteettiä?

Lähes kaikissa kulttuurissa naisen paikka on perinteisesti ollut kotona ja naisen keskeisin rooli on ollut miellyttää miestä. Miestä pidetään yleensä työssäkäyvänä, rahaa tienaavana ja rationaalisena ihmisenä. Naisilta on evätty vapaus tehdä asioita omasta tahdostaan esimerkiksi siveellisyyden nimissä. Toisin sanoen on asioita, joita ei pidetä soveliaina naisille.

Media rakentaa mielikuvaa tavoitellusta ja hyväksyttävästä sukupuolesta. Yhteiskunnassamme heteroseksuaalisuutta ja sukupuolen kaksijakoisuutta normalisoidaan yhä jatkuvasti ja media yhteiskunnallisena vaikuttajana representoi ja vahvistaa näitä käsityksiä. Median näen siis sukupuolisen vallan alueena, joka asettaa meille sosiaalisia normeja. Representaatio voidaan todeta lyhyesti merkityksen ja arvon kehittäjäksi ennalta opittujen ja mielessämme olevien konseptien avulla. Meillä on paljon virheellisiä käsityksiä ja arvoja naisellisuudesta ja miehisyydestä. Meille on tuputettu paljon myyttejä ja median jatkuvalla toistolla on normalisoitu kuvitteellisia representaatioita, joita luullaan todellisiksi.

Oman sukupolveni sukupuolinäkemystä ja identiteettiä muokkaa erityisesti sosiaalinen media. Esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä kanssamatkailijoita tarkkailemalla havaitsee helposti, miten suurella osalla on jokin älylaite näpeissään. Sosiaalisesta mediasta imetäänkin jatkuvasti vaikutteita. Mediassa naisellisuutta määritellään hyvin vahvasti ulkonäköpainotteisesti ja siihen linkitetään paljon myyttisiä ominaisuuksia. Ihannenainen on kaunis, hoikka, kodin hengetär ja kuuliainen omalle miehelle. Naiskauneuteen ei kuulu virheellinen tai tumma iho eikä vanhenemista ja rasvakudosta pidetä nykyaikana länsimaissa luonnollisina. Tytöt aloittavat meikkaamisen yhä nuorempana. Jo yksitoista vuotias tyttö saattaa meikata hyvin voimakkaasti, koska haluaa tavoitella naiskauneutta, josta on saanut käsityksen somessa pyörivistä makeup tutoral -videoista. Meille on luotu mielikuva, että naisen menestymisen valttikorttina toimii kauneus – vain kauneus.

Ei ole suoraviivaista visiota siitä, kumpi on kummalle alisteinen; media kulttuurille vai toisin päin. Sekä media että kulttuuri ovat toisilleen alisteisia: media reflektoi meidän kulttuuria ja samalla istuttaa ja syöttää arvoja ja ihanteita, jotka tulevat pikkuhiljaa osaksi meidän kulttuuria ja identiteettiä. Ihmiset uskovat vahvasti myyttiin, jossa sukupuoli on stabiili tila, vaikka todellisuudessa se jatkuvasti muokkautuu ja jälleenrakentuu.

Media voi toki oikaista virheellisiä käsityksiämme. Vaikutus myytteihin ja kuvitteellisiin käsityksiin representoimalla ihmisyyden todellisuutta ja moninaisuutta. Ihminen on paljon muuta kuin pelkästään naiseus ja miehisyys.

Eva Tawasoli

Kirjoittaja on terveydenhoitaja, varavaltuutettu ja Vihreiden Naisten hallituksen jäsen Vantaalta.

Amu Urhonen: Maskotin muistelmat

Muistan sen puoluevaltuuskunnan kokouksen aina, vaikka siitä täytyy olla melkein kymmenen vuotta. Olin silloin Vihreiden Nuorten hallituksessa, ehkä jopa puheenjohtaja. Pidin puheenvuoron jostain asiasta, joka ei liittynyt mitenkään vammaispolitiikkaan. Luulen, että jokin pakolaisten kohtelussa oli huonommaksi ja minä vaadin asiaan muutosta. Seuraava puhuja sanoi saman asian. Sen jälkeen pidettiin ainakin kaksikymmentä puheenvuoroa, joissa sanottiin, että kiitos, nostit esiin tärkeän asian. Joka ikinen osoitti kiitoksensa sille minun jälkeeni puhuneelle. Aivan kuin minä en olisi puhunut lainkaan.

Minua on aivan vakavasti sanottu puolueen maskotiksi. Minua on esitelty kuin esinettä, kun on haluttu näyttää että meidän puolueessa on vammaispolitiikka kunnossa. Minulle on sanottu, ettei minua voi äänestää, koska edustan niin pientä vähemmistöä – eikä silloin ole tarkoitettu sitä, että minun perheeni muotoisia perheitä on vain 4 prosenttia kaikista Suomen perheistä. Se mitä olen sanonut ei ole kiinnostanut. Kun minä olen puhunut esteettömyydestä, on nyökkäilty ja seuraavana päivänä järjestetty vaalitilaisuus paikassa jonne minulla ei pyörätuolinkäyttäjänä ole mitään asiaa. Hyvin usein on tuntunut siltä, että on aivan sama kuinka paljon olen opiskellut ja tehnyt erilaisia asioita, kuinka monia rooleja minulla on elämässäni ollut, koska vain se mitä ihmiset näkevät – pyörätuolini – määrittelee minut.

Joskus olen ajatellut hylätä koko vammaispolitiikan, koska sitten minut otettaisiin tosissaan, ei pidettäisi yhden asian poliitikkona. Että minun pitää valita uskottavuuden ja omieni hylkäämisen välillä. Sillä niinhän siinä kävisi: en enää voisi puhua vammaispolitiikasta, vaikka tiedän että siinä edelleen olisi paljon korjattavaa.

Joskus minulle on käynyt niin, että olen itsekin alistunut annettuun rooliini. Olen ollut hiljaa, kun on puhuttu asioista, suorastaan kytkenyt aivoni kiinni, ettei edes ehtisi tulla mitään ajatuksia. Joskus on ollut pakko keskittyä vammaispolitiikkaan, koska olen tiennyt, että siihen ei kukaan muu kuitenkaan keskittyisi. Ja kyllähän minä olen ylpeä siitä, että tiedän tästä asiasta.

Eniten inhoan sanaa kokemusasiantuntija. Sitä titteliä minulle tarjotaan seminaareissa, joissa ministeriöiden edustajat ja poliitikot – asiantuntijat – kertovat miten asiat ovat. Heillä on hyvä palkka, minulle korvataan junaliput tositteita vastaan. Kokemusasiantuntijan puheenvuoroa aina ylistetään ja häntä taputetaan päähän, mutta ratkaisevat keskustelut käydään hänen ylitseen asiantuntijoiden kesken.

Sen puoluevaltuuskunnan kokouksen kahvitauolla toveri tuli sanomaan minulle: ”Olipa törkeää, että kukaan ei viitannut sinuun, vaikka sinähän sen asian otit esiin.” Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut parempi, jos hän olisi mennyt sanomaan sen julkisesti, mutta juuri silloin riitti että joku osoitti kuunnelleensa minua, asettui minun puolelleni.

Amu Urhonen
Kirjoittaja on Vihreiden vaivaisten puheenjohtaja, Kynnys ry:n puheenjohtaja sekä Vihreä varavaltuutettu Tampereelta.

 

Vihreät Naiset vaatii tasa-arvoa nimityksiin

Vihreät Naiset vaatii päättäjiä heräämään tekemiensä nimitysten sukupuolittuneisuuteen ja täten edistämään tasa-arvoa. Sukupuolten tasa-arvo ei ole itsestäänselvyys, vaan päättäjien on juhlapuheiden lisäksi sitouduttava sitä edistäviin toimiin.

Euroopan tasa-arvoinstituutti EIGE totesi hiljattain, että naisten osuus politiikan huipulla on Suomessa selvästi vähentynyt. Sama pätee talouselämään.

Hallitus jakaa kyllä mielellään perustamaansa kansainvälistä tasa-arvopalkintoa, mutta todelliset vallan paikat menevät miehille. Päätöksentekoon tarvitaan mukaan ihan kaikkia, muistuttaa vihreä europarlamentaarikko Heidi Hautala.

EU-nimityksissä tasa-arvokuilu ammottaa selvästi. Suomi on ollut EU:n jäsen reilusti yli kaksikymmentä vuotta, eikä yksikään suomalaiskomissaari ole ollut nainen. Edes yksikään komissaarin kabinettipäällikkö ei ole ollut nainen.

Nimityksistä vastaavat Suomen hallituksen pääpuolueet, ja valinnat tehdään suljettujen ovien takana. Puolueiden on pidettävä kiinni tasa-arvopuheesta, mikäli he toivovat yhteiskunnan todella kehittyvän tasavertaisempaan suuntaan, Hautala korostaa.

Myytti Suomesta tasa-arvon mallimaana on romuttunut #metoo- ja #suostumus2018-keskustelun sekä miesvaltaisen politiikan jatkumisen myötä. Suomessa on maailman kouluttautuneimpia naisia, joten pätevyysargumenttiin vetoamisella ei voida torpata nimitysten tekemistä. Tulevien vaalien ehdokasasettelu on otollinen hetki aloittaa kotimaassa tasa-arvonimitysten toimeenpano myös listojen täyttöä tehdessä.

Lisätietoja:

Sirpa Hertell

Pääsihteeri

+358 (0) 50 5666 818