Blogi

Arvostavat toimintatavat päätöksentekoon

Opin sanonnan “hyvät tavat kaunistavat” peruskoulun ensimmäisillä luokilla 1980-luvun alussa. Sanonta oli luokkahuoneemme seinällä. Opettajani piti tärkeänä, että opimme käyttäytymään hyvin ja arvostavasti muita kohtaan. Hän ohjasi meitä lempeästi, mutta päättäväisesti erilaisissa arjen tilanteissa koulussa: ruokajonossa, välitunnilla tai oppitunnilla. Sanonta siis eli koulupäivissämme ja saimme kasvatusta kohti huomaavaista ihmisyyttä. Arvostus opettajamme työtä kohtaan tuli hänelle takaisin kiitoksina meiltä pieniltä oppilailta ja vanhemmilta.

Sanonta on palautunut mieleeni viime vuosina, kun olen lukenut sosiaalisen median julkaisujen kommenttikenttiä. Käytöksen ja kielenkäytön rajat tuntuvat välillä kadonneen. Samaa rajattomuutta ilmenee myös poliittisessa päätöksenteossa.

Esimerkiksi valtuustojen striimatut kokoukset saavat osan valtuutetuista oikein “riehaantumaan” puheenvuoroissaan. Mukaan “lipsahtaa” rasismia, epäasiallisuuksia ja vähättelyä. Vaatii valtuuston puheenjohtajalta herkkää korvaa ja toisaalta napakkuutta ottaa valtuutettujen lausumista kiinni ja palauttaa järjestys.

Mutta se mikä on sanottu, on jo sanottu, ja videoille tallentunut. Kokousten jälkeen on sosiaalisten medioiden julkaisujen vuoro ja “paha” puhe jatkuu.

Kuntien korkein päättävä elin on valtuusto, jonka tehtävä on edistää kuntalaisten ja ympäristön hyvinvointia ja kunnan elinvoimaa. Kuntien päättäjiksi tarvitaan eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia kuntalaisia, jotka tuovat päätöksentekoon oman osaamisensa ja kiinnostuksensa oman kunnan asioiden kehittämiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi. Jo useammissa vaaleissa haasteeksi on noussut, miten saada ihmisiä ehdolle. Sosiaalisen median “likaviemärit” kavahduttavat osaa ja sukupuoli altistaa häirinnälle ja vihapuheelle. Mitä voimme tehdä vai olemmeko vallitsevan tilanteen armoilla?

Tulevien valtuustojen ensimmäinen tehtävä tulee olla arvostavista toimintatavoista päättäminen. Jokaisella kuntapäättäjällä on oikeus toimia turvallisissa toimintaympäristöissä, olipa kyse fyysisestä tilasta tai sähköisestä kokouksesta.

Koska puhe on teko, niin valtuustoryhmien kesken on syytä sopia myös, että epäasialliseen käytökseen on nollatoleranssi ja millaisia seuraamuksia arvostavien toimintatapojen rikkomisesta seuraa. 

 

Tulevalla valtuustokaudella kunnissa tehdään merkittäviä päätöksiä kestävän tulevaisuuden ja hiilineutraalien kuntien eteen. Suuria muutoksia syntyy myös sote-palvelujen siirtymisestä hyvinvointialueille. Näiden, ja lukuisten muiden kuntalaisten arkeen vaikuttavien, päätösten tekemiseen tarvitaan päätöksentekoon motivoituneita päättäjiä. Politiikkaa tehdään sydämen palosta ja tiedostaen, että tehdyistä päätöksistä voi tulla kriittistä palautetta, mutta luottamustehtävien hoitoon on aina turvattava työrauha. 

 

Marjo Tapaninen

puheenjohtaja

Oulun seudun Vihreät Naiset

 

 

Vihreät naiset: Lähisuhdeväkivallan vastaista työtä varten tarvitaan laki

Kuva: Kirsi Tuura

Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimpia maita naisille, ja koronapandemia on vaikeuttanut tilannetta entisestään. Lähisuhdeväkivallan ehkäisy on kuntien ja alueiden velvoite, mutta liian monessa kunnassa siihen tarvittavat rakenteet ovat heikot tai puuttuvat kokonaan. Siksi Vihreät Naiset vaatii, että lähisuhdeväkivallan vastaisen työn rakenteista säädetään lailla.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto ovat antaneet kunnille jo 13 vuotta sitten valtakunnalliset suositukset lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöstä.

Suositusten mukaan se pitäisi sisällyttää kuntien ja maakuntien hyvinvointistrategioihin ja turvallisuussuunnitteluun sekä sosiaali- ja terveydenhuollon toimintasuunnitelmiin. Suositukset sisältävät toimintamallin, joka sisältää mm. matalan kynnyksen palveluita, akuuttipalveluita, pitkäaikaista tukea ja terapiaa sekä selkeän palvelupolun kaikille väkivallan osapuolille. Jokaisessa kunnassa tulisi lisäksi olla väkivallan ehkäisytyön yhteistyöryhmä sekä koordinaattori.

Kuntien tehtäväksi jää sote-uudistuksen jälkeenkin kuntalaistensa hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden edistäminen. Väkivaltaan puuttuminen kuuluu aina myös muille hallinnonaloille sosiaali- ja terveystoimen lisäksi.

STM:n vuonna 2019 teettämän kuntakyselyn mukaan kuitenkin noin puolesta kunnista puuttuivat suositusten mukaiset rakenteet. Amnestyn tuore selvitys (2021) tukee havaintoa: sen mukaan kuntien sitoutuminen väkivallan vastaiseen työhön on hajanaista ja puutteellista.

“Lähisuhdeväkivaltalaki velvoittaisi kunnat ja maakunnat varmistamaan, että kaikkialla Suomessa apua saisi yhdenvertaisesti. Palvelujen saatavuus ei enää riippuisi yksittäisten viranhaltijoiden tai kunnanvaltuutettujen paneutumisesta asiaan. Nykyinen tilanne, jossa tarvittavan avun saaminen omassa asuinkunnassa on sattumanvaraista, on täysin kestämätön”, sanoo Vihreiden Naisten puheenjohtaja Emma Kari.

Laki selkeyttäisi kunnan ja valtionhallinnon rooleja ja vastuita lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä, sekä toisi selkeyttä nykyiseen, hajanaiseen lainsäädäntöön. Toimivat rakenteet edistäisivät väkivaltatyöntekijöiden jaksamista ja auttaisivat tukipalvelujen kehittämisessä. Lain myötä voitaisiin myös parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon, sivistystoimen ja esimerkiksi poliisin osaamista lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä, mukaan lukien erilaisten erityisryhmien kuten maahanmuuttajanaisten ja vammaisten naisten tarpeet. Tämä kaikki vaatii monialaista koordinaatiota.

“Naisiin kohdistuva väkivalta on yksi Suomen suurimmista ihmisoikeusongelmista. Jotta voisimme täyttää kansainvälisten sopimusten meille asettavat velvoitteet, meidän on välttämätöntä parantaa väkivallan vastaista työtä kunnissa. Pelkkä suositus lähisuhdeväkivallan ehkäisyn rakenteista ei selvästi riitä, sellainen meillä on ollut yli vuosikymmenen. Siksi tarvitsemme lain purkamaan tätä ihmisoikeusongelmaa”, painottaa Kari.

Lisätietoja:

Vihreiden Naisten puheenjohtaja, kansanedustaja Emma Kari, emma.kari@eduskunta.fi
Vihreiden Naisten pääsihteeri Taru Anttonen, taru.anttonen@vihreat.fi, 0405149333

 

 Kannanotto on hyväksytty Vihreiden naisten kevätkokouksessa 8. toukokuuta 2021.

 

 

 

 

 

 

Inka Hopsu: Äidit, nuo muistoissakin väkevät

Muutamia vuosia sitten läheinen ystäväni sairasti syöpää ja toipumisen mahdollisuutta ei enää luvattu. Hoitojen aikana hän oli tutustunut toiseen nuoreen naiseen, joka oli samassa tilanteessa. Tällä naisella oli kaksi pientä lasta ja hän pohti, mitä viestejä ja muistoja saisi jätettyä lapsilleen. Ystäväni auttoi kuvaamaan videoviestejä lapsien katsottavaksi, kun he olisivat vanhempia.

On sydäntä särkevää ajatella tilannetta, jossa nuori ihminen joutuu välittämään lapsilleen kaiken sen, mitä äidistä muistoihin jää videoviestien kautta.

Luin Eero Huovisen Äitiä ikävä -kirjaa, jossa hän tutustuu omaan äitiinsä, jonka hän yhdeksänvuotiaana menetti tämän kuoltua sairauteen. Huovinen kertoo kirjassaan kaivanneensa äidin tuntemista eri elämänvaiheissa. Huovisen isän kuoltua löytyivät äidin kirjeet, muistot ja päiväkirjat. Huovinen kirjottaa tuntemuksistaan seuraavasti:

”Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua. Outoa on, etten ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.”

Oma äitini, tietysti se maailman paras, puhui paljon puhelimessa ollessani lapsi. Puhelin oli keskellä taloa, tuvan ja olohuoneen välissä. Äiti istui rappusilla ja puhui illat pitkät suvun kuulumisia veljiensä, heidän vaimojensa ja serkkujeni kanssa. Kaikki pysyimme hermolla kuulumisista ja myös meidän kuulumisemme kerrottiin. Toisissa puheluissa vilisivät tuntemattomammat hahmot, kuten ”Zubari, Rimpatti”, myöhemmin ”Kononen, Laukko” ja niin edelleen. Nämä puhelut koskivat työtä ja niihin äiti keskittyi vähintään samalla intensiteetillä.

Mietin, mitä viestejä voisin tai kykenisin omille lapsilleni tulevaan välittämään, jos joutuisin sellaisen valinnan eteen.

Ymmärsin kirkkaammin, että sitä tässä juuri nytkin tehdään päivittäin omilla teoilla, sanoilla, valinnoilla – jopa puheluilla. Rakennan yhteyttä sukuun, näytän esimerkkiä työssäkäynnistä, läheisyyden osoittamisesta, ruokailutottumuksista, autoilusta ja ties mistä. Niitä voivat sitten lapset haastaa tai omaksua.

Välitänkö ne samat viestit, jotka haluaisin heidän tietävän 30 vuoden kuluttua? Välitänkö luottamuksen heihin, heidän valintoihinsa, osaamiseen, heidän oikeudentajuunsa? Perusturvallisuus kai olisi se lapsuuden tärkein tulema. Välillä kysyy itseltään, että syntyyhän perusturvallisuus ero- ja uusperheessäkin, kiireisenkin äidin kanssa? Riittämättömyyden tunne on varmaan jokaisen äidin matkassa välillä mukana.

 Oman äidin suvussa on muistisairautta. Äitini on sisarussarjan nuorin, ja usein niin äidin kuin meidän lapsienkin mielessä on, mitenköhän hänen käy. Olemme ystävieni kanssa siinä iässä, että entistä useammin kuuluu jo suru-uutisia.

Miten oman äidin vanhenemiseen voisi valmistautua? Vai riittääkö päivä kerrallaan? Sukupolvemme, joka on pitkään ehkä ollut hieman suurten ikäluokkien taka-alalla niin työelämässä, omistamisessa, jopa suvun rooleissa onkin lopulta pakotettu uusiin rooleihin.

 Lauri Viita kirjoitti klassikkorunossa Alfhild siitä, kuinka äidit luovat toivoa; ovat toivossa väkevät. Runo on Viidan muistelma äidistään ja äitiydestä. Ehkä parasta, mitä voin lapsilleni tarjota, on tämä toivo ja luottamus tulevaa kohtaan. Olen nöyrä ja kiitollinen, että voin näin jokapäiväisten arjen tekojen kautta tehdä.

 Äidit käyvät mummoiksi, ja yhteiset hetket luoda muistoja käyvät yhä arvokkaammiksi.

 Iloista äitienpäivää kaikille äideille, äitien lapsille, äitiä tai äitiyttä kaipaaville!

Inka Hopsu on vihreiden kansanedustaja ja äiti.